Kun syksy saapuu.

Taas on päässyt kirjoittelu hiukan unohtumaan, vaikkei tässä mitään normaalia arkea ihmeellisempää ole tapahtunutkaan. Kesä tuli ja meni vähän varkain, vaikka eipä sitä oikein kesäksi ehtinyt mieltää. Nyt on jo lokakuu ja vähän joka puolella aletaan puhumaan Joulusta. 

Syksyn tulon huomaa selkeästi energiatasossa, vaikkei edes katsoisi ulos kellastuneita lehtiä. Aurinko on pysytellyt aika hyvin piilossa ja entistä nopeammin saapuva illan pimeys väsyttää. Ne aurinkoiset hetket tosin on sitäkin arvokkaampia. 

Tämän kuukauden saa mennä enemmän tai vähemmän lennossa, hetken jo mietin pitäiskö vaan muuttaa Helsinkiin, koska siellä ollaan joka viikko joka tapauksessa. Tämä onkin kuukauden aikoa vapaa ohjelmaton viikonlopppu, joten siitä nautitaan täysin rinnoin. Tulossa on kyllä kaikkea kivaa, koulutuksesta, keikoista messuihin. 

Viime viikonlopun vietin tyttöjen viikonloppua Kummitädin kanssa saaressa. Eristyksessä "sivistyksestä", arjesta ja kaikesta normaalista. Kuljettiin metsässä sienessä, mulla luonnollisesti kamera olalla, saunottiin, tehtiin hyvää ruokaa. Ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta. Muisteltiin niitä mun lapsuuden yhdessä vietettyjä hetkiä kun ollaan leivottu pipareita, vietetty aikaa yhdessä. Haluan itsekin olla se kiva Sini-täti, jonka kanssa vietetyistä ajoista tulee hyviä muistoja sitten joskus kun siskon muksutkin on jo aikuisia. Hyvä alku tässä on jo ainakin omasta mielestäni :) 

Olen seurannut hetken aikaa Minun Maisemani- kuvakilpailua, joka on Suomen ammattiluontokuvaajat ry:n järjestämä osa Suomi 100-vuotta juhlavuoden ohjelmaa. Mukana on tuhansia kuvaajia vielä useammalla kuvalla ja taso on kova. Kilpailu ei ole vain ammattilaisille, vaan amatöörikuvaajatkin voi osallistua vaikka ihan kännykkä kuvilla. Kisan päätuomarina toimii Kimmo Ohtonen. Sain viima viikonloppuna pari aika hyvää otosta, joista yhdellä sitten rohkenin itsekin osallistua. Todennäköisyys mihinkään on pieni, mutta yrittänyttä ei laiteta. Käykää antamassa ääni Kuvalle Syyskuun viimeisestä ilta-auringosta : Minun Maisemani- kilpailukuva.

Minun Maisemani kilpailuun osallistuva otos.

Viha rakkaus -suhde Syksyyn.

Tälläisenä harmaana tihkusateisena aamuna herätessään mieliala on kurja ja mikään muu kuin takaisin peiton alle kömpiminen ei kiinnosta. Iltavuoro odottaa muutaman tunnin kuluttua ja illan saakin viettää taas kuunnelle mitä mielikuvituksellisempia nimityksiä kuunnellessä. Kyllä, sellaista porukkaa taas töissä. Ajattelin aikani kuluksi purkaa kameralta kuvia koneelle, ja sain pienen piristyksen päivääni törmätessäni parin viikon takaisiin kuviin Ruissalon pickniciltä.

Lähdimme extempore picknicille ystäväni kanssa Ruissalon Kansanpuistoon. Riivimme jääkaapeista kasaan upean Brunssin, pakkasimme eväät ja vauvelin autoon ja lähdimme viettämään aamupäivää aurinkoon. Ruissalo on aina ollut ehdottomasti yksi lempi paikoistani Turussa. Paikka joka huokuu rauhaa, luontoa ja saariston tunnelmaa ja on ihan pienen matkan päästä keskustan hälinästä.

Kansanpuiston ranta tosin oli täynnä Kanadan hanhia tai mitähän kiljukauloja mahtoikaan olla. En ole kauhea lintufani. Linnut on ehkä hieman pelottavia, joten leiriydyttiin mahdollisimman kauas kyseisitä kotkottajista. Löysimme ihana paikan Vesibussin laiturilta. Aurinko helli ulkoilijoita ja kaverin muksi sai varmaan parhaimmat päiväunet meren äärellä.

Kerroinko jo miten inhoan syksyä? No jos syksy on tälläinen niin ehkä voisin hiljalleen muuttaa mielipidettä asiasta. Ehkä syksy ei olekaan niin kurja kuin olen aikaisemmin antanut itseni ymmärtää. Nyt kun ruska alkaa värjätä puita pitäisi varmaan järjestää uusi aamupäivä retki, napata uusi kameralaukku mukaan ja lähteä vähän nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta.

Syksyä säilömässä.

Sain eilen hepulin. Tai idea siihen hepuliin tuli jo viikonloppuna, kun äiti toi terveisinä Mummilta puolikkaan kurpitsan ja vanhempien luota pussillisen tuoreita omenoita omista puista. Aloin hulluna säilömään. Sen lisäksi ostin vielä puolukoita. Mustikat ja raparperihan oli pakastettu jo aiemmin Elokuussa. 

Hikihatussa hepulin vallassa heiluin keittiössä koko armaan Maanantai-päivän. Rappukäytävässä oli jos jonkin moisia tuoksuja, joita naapuritkin ihmettelivät. 

Kurpitsaa oli PALJON!!! Vaikka se olikin vain puolikas. Enkä rehellisesti koskaan ollut käsitellyt kurpitsaa. Enpä toki ollut aikaisemmin keitellut omenaa ja puolukkaa hilloksikaan. 

Kurpitsasta tuli loputa piirakkaa, survosta ja paahdettua sellaista. Suurin osa päätyi pakastimeen. 

Kurpitsapiirakka eli tää perinteinen Jenkki Pupmkinpie oli ihanaa. Vaikka ensikertalaisena touhuinkin niin onnistuin mielestäni aika hyvin. Kaveri Norjan puolelta Instagramin välityksellä lähetteli terveisiä, että voisin jo lopettaa kuvien postailun, sillä hänen 21 päivän protsku-kuuri ja laihin menee ihan mönkään kohta. 

Sisko alkoi jo ehdottamaan punaista tupaa ja peruna maata. Enhän mä ole koskaan tehnyt mitään tälläistä. Jostain syystä näin "aikuisuuden" myötä on alkanut nauttia mielettömästi siitä, mitä itse saa aikaan. Voin talvella tehdä lettuja oman omppusoseen kera. Tai Jouluksi leipoa sitä Pumpkin pieta itse tehdystä kurpitsasoseesta. Ja raparperikiisseliä. 

Ihana talvi tulossa siltä osin. Itse tehty :)